Nojatuoli 26 vuodelta 1932 on erityinen Aalto-suosikkimme. Ei niinkään siksi, että se olisi kaikista viimeistellyin tai käytännöllisin, vaan sen vuoksi, että se on ikään kuin tyylisuuntia yhdistelevä tutkielma. Nojatuolin taivutetusta metalliputkesta valmistettu runko muistuttaa vahvasti 1920-luvun Bauhaus-tuoleja. Kuitenkin siinä näkyvät jo Aallon kokeilut taivutetulla vanerilla, materiaalilla, joka yhdistetään Aaltoon kenties vahvemmin kuin kehenkään muuhun.

Tuolissa puinen istuin yhdistyy metalliseen runkoon yksinkertaisella liitoksella, joka mahdollistaa vaneri-istuimen rohkeamman ja uskaliaamman muodon kuin myöhemmissä, elegantimmissa malleissa. Siinä kuinka yksi materiaali on vain ruuvattu toisen päälle, on jotakin prototyyppimäisen kiinnostavaa. Meille tuoli edustaa eräänlaista tutkielmaa: siinä yhdistyy tietoisuus siitä, mitä muualla tapahtuu ja samalla potentiaali uusista valloituksista. Prototyypin omaisessa muodossaan tuoli on ajaton – ja siksi aina ajankohtainen sekä kollaasiin nojaavalta muotoiluperiaatteeltaan että lopulliselta muodoltaan. Samaan aikaan se on osoitus Aallon avoimesta designajattelusta ottaen huomioon tuolin suunnitteluajankohdan, 1930-luvun Suomen.

Meillä on yksi nojatuoli 26 kotona ja toinen toimistolla, ja kummassakin ympäristössä se toimii muistutuksena rajojen ylittämisen tärkeydestä. Se täydentää omien prototyyppiemme joukkoa (ja usein erottuu edukseen niiden keskellä).

P.S. Artekin nykyistä valikoimaa ajatellen, Rope-tuoli on kenties lähimpänä tätä samaa ajatusmaailmaa…