Pyydän Inka Belliltä anteeksi aikaista ajankohtaa ja hiljennyn ihailemaan studion seinällä hänen takanaan näkyvää vaikuttavaa teoskokoelmaa. Sen perusteella hän voisi hyvin toimia näyttelysuunnittelijanakin. Bell kääntää kannettavaa tietokonettaan, jolloin kuvaruudulle ilmestyy laatikoiden, koneiden, työkalujen ja materiaalien tungos. ”Seinä on ainoa edes jotenkin edustava osa työhuonettani. Tämä tila on ihan liian pieni siihen, mitä minä teen!” Lattialla seisova paperitorni on hylätty veistos. ”Lakkasin työstämästä sitä pari kolme vuotta sitten, mutta siinä se edelleen seisoo, koska missä muuallakaan se voisi olla? Ehkä palaan sen pariin jossakin vaiheessa; odottelen sopivaa hetkeä.” Tilaisuus voi koittaa piankin, koska Bell on vasta saanut valmiiksi viimeisimmän projektinsa: Artek 90 -juhlavuoden julisteen.
JJ: Taiteen ja muotoilun suhde on aina ollut olennainen osa Artekin tarinaa. On varmasti hienoa löytää paikkansa tässä tarinassa. Miten yhteistyö sai alkunsa?
IB: Olen taustaltani graafinen suunnittelija ja olin mukana perustamassa studiota, joka tekee edelleen yhteistyötä Artekin kanssa, mutta jätin sen keskittyäkseni omaan taiteeseeni. Ihailin aina yrityksen estetiikkaa ja arvoja ja tykkäsin tehdä töitä heidän kanssaan. Jokin aika sitten pidin kaksi näyttelyä Artekin myymälöissä, ja suhde tuntui vaivattomalta. Suurimmassa osassa Artekin huonekaluja hyödynnetään yksinkertaisia muotoja – ympyröitä, neliöitä ja niin edelleen – ja se on yhtymäkohta töideni geometrisiin kuvioihin. Keskityn samoin luonnonmateriaaleihin, joskin työstän paperia enkä puuta.
JJ: Aallot ja heidän työnsä esitellään usein ikään kuin osana suomalaista elämäntapaa ja psyykettä.
IB: Kyllä vain. Niitä ei voi välttää, jos on täällä kasvanut. Vaikka kotona ei olisi Artekin huonekaluja, niihin törmää monissa julkisissa paikoissa, esimerkiksi kirjastoissa. Tavalla tai toisella Aaltojen näkemykset, estetiikka ja omintakeinen ymmärrys asioista ovat sisäänrakennettuna suomalaisiin. Omalta osaltani kyse on kenties myös materiaaleihin ja niiden varsinaiseen käyttöön perehtymisestä; miten materiaaleja voi muokata ja valmistaa niistä esineitä hakien tietynlaista yksinkertaisuutta.
Origo 4, 2024
JJ: Miten siirryit graafisesta suunnittelusta kuvataiteen puolelle?
IB: Olin alusta lähtien kiinnostuneempi painetuista tuotteista kuin digitaalisesta suunnittelusta. Mietin, mitkä värit sopivat mihinkin muotoihin ja millä materiaaleilla ja tekniikoilla ne voisi herättää eloon. Muotokieleni on hyvin minimalistinen, joten edellä mainitut suhteet ovat olennaisessa osassa. Musta neliö näyttää ihan erilaiselta eri materiaaleista toteutettuna, ja sen muoto menee hukkaan, jos materiaali on väärä. Monet tekniikat, joita ennen käytettiin kirjapainoissa ja jotka olivat olennaisen tärkeitä graafisessa teollisuudessa ja tiedonvälityksessä, ovat jääneet melkein kokonaan pois käytöstä. Esimerkiksi kivilitografia, serigrafia ja kohopaino. Niistä monia opetetaan edelleen graafisen suunnittelun linjalla, mutta nykyään niitä käytetään lähinnä kuvataiteen puolella. Minua kiehtoivat nämä tekniikat opiskeluaikana, ja ne tuntuivat hyvin luonnollisilta. Äitiyslomalla vuonna 2015 tajusin, että halusin keskittyä niihin, joten aloitin siirtymän kuvataiteen puolelle.
JJ: Tuntuiko, että poikkesit taas graafisen suunnittelun pariin, kun otit vastaan tämän toimeksiannon?
IB: Niin, siinä olisi voinut olla ongelma, mutta keskustelimme aluksi avoimesti, missä menee kuvataiteen ja julistesuunnittelun raja. Sovimme, että lopputulos olisi linjassa kuvataiteilijuuteni kanssa. Teokseni ovat puhtaasti abstrakteja eikä minkään esittävän abstrahointia. Kokeilimme muutamaa erilaista lähestymistapaa, ja reitti olikin yllättävän helppo löytää. Artekin graafinen kieli perustuu vahvaan kontrastiin, muotoihin ja väreihin, joten se istuu mukavasti tapaani työskennellä. Olen oikein tyytyväinen lopputulokseen.
JJ: Mistä tuli idea käyttää säleseinää 100?
IB: Kävin mielessäni läpi Artekin tuotteita ja sitä, miten yleensä lähden kehittämään teosta, ja hain tarpeeksi yksinkertaista muotoa, joka silti viittaisi selvästi tuotteeseen. Leikittelin muutamalla idealla, ja jossain vaiheessa tajusin, että säleseinässä 100 on juuri oikeat ominaisuudet, ja se viittaa Aaltojen tuotantoon laajemminkin. Ydinajatus eli julisteen aaltokuvio oli siis mukana melko alusta lähtien, ja sininen väri, niin kuin mustakin, tuntui minusta selvästi Artekin väriltä. Minulla on studiolla inspiraationa saman värinen lasitettu keraaminen sauva jostain Aallon suunnittelemasta rakennuksesta. Sen jälkeen leikittelin eri ulottuvuuksilla. Jos katsoo tarkasti julisteen keskelle, jotkin elementit ovat edempänä ja toiset taaempana. Tuntui todella mahtavalta, kun palaset loksahtivat yhteen.
JJ: Onko originaalissa siis kolmiulotteisuutta?
IB: Opiskelin aluksi muotisuunnittelua, kunnes havaitsin, että minua kiinnostivat enemmän vaatteiden kuvat kuin vaatteet. Kaksi- ja kolmiulotteisuuden välinen dynamiikka on aina kiinnostanut minua. Erästä Helsingissä pidettävää näyttelyä varten mietin, mitä muuta voisin tehdä työhuoneellani olevalla laserkoneella, jota olin käyttänyt paperiveistosten tekoon. Sain idean yhdistää sen serigrafiaan ja toteuttaa näyttelyni teoksia näiden kahden tekniikan yhdistelmällä. Kun työstin julisteen originaalia, käytin samaa tekniikkaa eli kerrostin serigrafialla mustaa ja sinistä painoväriä ja poistin niitä asteittain laserkaivertamalla. Poistot ovat tietenkin hyvin pieniä, nolla piste jotain millimetriä, mutta ne näkee ja tuntee, jos tarkastelee oikein läheltä. Painetussa julisteessa on tämä sama varjo- ja syvyysvaikutelma.
JJ: Kuulostaa perin intensiiviseltä prosessilta! Kuvakielesi on varsin suoraviivaista, jopa minimalistista, mutta luova prosessi taustalla on monimutkainen. Se on kiinnostavaa.
IB: Kyllä, prosessi on erittäin hidas ja etenee monen yrityksen ja erehdyksen kautta. Säädän asetuksia, muutan jonkin elementin paikkaa puoli millimetriä ja kokeilen, miten se vaikuttaa. Paperiveistoksiani on joissain haastatteluissa kuvattu maalauksellisiksi. Niiden luomisprosessi muistuttaa kudontaa, missä elementit ovat edessä tai takana. Välillä on todella tuhauttavaa yrittää monta viikkoa jotain, mikä ei sitten onnistukaan. Minulla on tietty idea tai mielikuva, mutta ajan myötä käy selväksi, ettei sen toteuttaminen onnistu niin kuin olin suunnitellut. Toisaalta on ihana tunne, kun keksii jotain, mikä toimiikin paremmin kuin alkuperäinen mielikuva. On todella palkitsevaa löytää jotain uutta tai tuore tapa yhdistää materiaaleja tai tekniikoita.
JJ: Puhut ihanan avoimesti prosessista, vaikka et yleensä halua keskittyä puhumaan pelkästä tekniikasta.
IB: Niinpä. Huomaan aina haastattelussa puhuvani enemmän kuin pitäisi! Se on minulle välillä ongelmallista, koska en halua keskittyä liikaa yksityiskohtaisiin teknisiin seikkoihin, vaikka ne ovat toki olennainen osa työskentelyprosessiani ja nousevat siksi helposti esiin. Monille taiteilijoille narratiivi on kaikki kaikessa, mutta minua kiinnostaa työskentelyssäni puhtaasti visuaaliset seikat, kuten värit ja muodot. Teen taidetta taiteen vuoksi. Minua ei kuitenkaan haittaa se, että muut ihmiset tulkitsevat töitäni.
Tällä hetkellä työstän tiukasti rajattuja ja geometrisia kuvia tietokoneella, ja se on kuvakieli, joka sopii aika luontaisesti käyttämiini tekniikoihin. Jos maalaisin, kuvakieleni olisi varmaan aika erilainen. Olen kokeillut muutaman kerran, ja käteni tahtoo tehdä toisin – viiva haluaa olla elävämpi.
JJ: Mahdatkohan jossain vaiheessa alkaa työskentelemään muilla tekniikoilla?
IB: Olen miettinyt asiaa paljon viime aikoina. Minusta olisi hyvä, etten olisi liian tiukasti sidoksissa mihinkään tiettyyn tekniikkaan. On satoja eri tekniikoita, joita haluaisin kokeilla. Kun työskentelen julkisen taiteen parissa, käytän materiaaleja ja tekniikoita, jotka kestävät Suomen talvea ja esimerkiksi koulutilassa oppilaiden koskettelua. Yleisesti ottaen minusta on mukavaa kokeilla tällä hetkellä käytettävissäni olevien välineiden eri mahdollisuuksia, ja aion jatkaa työskentelyä niiden parissa myös seuraavien näyttelyiden kohdalla.
Tästä pääsemme takaisin aiheeseen työhuone ja Bellin toiveisiin löytää isompi työtila jostain lähistöltä. Sellainen, jonne mahtuisi uusi julistekin. Hänen mielestään nykyinen työtila muistuttaa lähinnä ”kamalan toimiston takahuonetta”, mutta tilan ja työprosessin haasteista huolimatta hän suhtautuu mahdolliseen muuttoon varauksella. ”Studion muuttaminen on paljon pahempaa kuin kodin vaihtaminen! Minulla on täällä niin paljon materiaaleja, työkaluja, teoksia ja koneita, joita ei voi pakata laatikkoon. Olisi hienoa, jos seuraavaan paikkaan voisi jäädä ikuisiksi ajoiksi.” Olipa työtila pieni tai suuri, Bellin työ ei kuitenkaan koskaan rajoitu vain työhuoneen seinien sisälle. ”Huomaan että perhe-elämällä on ollut sataprosenttisen myönteinen vaikutus työskentelyni ja vapaa-aikani tasapainottamiseen. Kuitenkin näyttelyiden lähestyessä, on vaikea jättää ajatukset työhuoneelle, koska ideat pyörivät mielessäni vuorokauden ympäri, työtä on vaikea kytkeä pois ja silloin olen omissa maailmoissani.”
