”Innostuin puusta alle kouluikäisenä. Tein pajupillejä, jousipyssyjä ja veistin leikkiveneitä. Hienointa oli se, kun sain jonkun toimimaan: kun pilli soi, vene pysyi pystyssä ja jousipyssyllä pystyi ampumaan. Asuin maatilalla Evijärvellä, keskellä peltoja ja metsää. Kaikki ympärilläni tekivät ympäristöön liittyvää työtä, en edes ajatellut että ihminen voisi tehdä muutakin.

Puuartesaanikoulussa aloin miettiä, miksi puusta sorvattuihin esineisiin suhtaudutaan Suomessa niin kuin suhtaudutaan. Ne mielletään kynttilänjaloiksi, pahkaesineiksi tai sota-ajan puhdetöiksi. Päätin, että rupean tekemään asialle jotain. Päätin että minusta tulee puusorvauksen mestari. Tähtäsin alusta asti korkealle. En halunnut tehdä esineitä, joita myydään torilla. Suomalaisilla on käsitys, että kaikki mikä tehdään puusta pitää olla äärettömän käytännöllistä. Halusin pois siitä ajattelusta. Nykyään en mieti käytännöllisyyttä lainkaan. Kulhoni ovat veistoksiani. Suhtaudun puuhun, materiaaliini, kuin taiteilija.

Sorvaaminen on vaativa tekniikka eikä sitä opeteta kunnolla oikeastaan missään. Minä olen itse oppinut kokeilemalla ja erehtymällä kaiken, mitä tiedän siitä. Kaikki lähtee liikkeelle puusta. Minulle joko soitetaan että täällä olisi kaatunut puu, tuletko hakemaan pois. Tai sitten kierrän kaatopaikkoja ja sahoja ja etsin sieltä sopivia puunrunkoja. Käytän töissäni ainoastaan puita, jotka on kaadettu joka tapauksessa tai ne ovat kaatuneet esimerkiksi myrskyn takia. Menen auton ja moottorisahan kanssa paikalle ja pilkon rungon sopivan kokoisiksi paloiksi. Käytän kovia suomalaisia jalopuita tammea, jalavaa ja vaahteraa. Pidän niiden koristeellisuudesta, etenkin jalava on hieno ja värikäs puulaji. Tammi taas on konservatiivisempi ja tasavärisempi. Käytän aina tuoretta puuta. Siinä on kaikki jännite, elämä jäljellä. Tuoreessa puussa on puun tahto jäljellä. Ei ole olemassa kahta samanlaista puuta. Vaikka kyseessä olisi täysin sama ja samasta paikasta kaadettu puulaji, jokainen on oma yksilönsä. Mitä nopeammin puu on kasvanut, sitä kovempi tahto sillä on elää ja muotoutua. Ja sitä vaikeampi sitä on käsitellä, se lähtee vääntyilemään jo sitä sorvatessa. Mutta juuri se on mielenkiintoista ja haastavaa.

Kun näen tukin, leikkaan siitä aina palan pois ja katson miten syyt kulkevat, minkä värinen puu on ja miten oksankohdat asettuvat. Joskus käytän suuren puun tutkimiseen ja pilkkomiseen päiviä. Tiedän miten materiaali muotoutuu kuivuessaan, mutta silti minulla on vain aavistus lopputuloksesta. Eräs norjalainen sorvaajamestari sanoi, että hän haluaa sanella puulle mitä siitä tulee. Minä en ajattele niin. Lopputulos syntyy aina vuorovaikutuksessa puun kanssa. En halua tehdä kuollutta esinettä. Haluankin että muoto elää. Haluan töihini karaktääriä. Siksi en koskaan piirrä luonnoksia. Piirrän, luonnostelen puuhun taltalla. Tai olen ikään kuin puun dreijaaja, kaivan muotoa esiin. Käytän myös töissäni isot oksat ja puun väriviat hyväkseni, en näe niitä vioiksi vaan mahdollisuudeksi. Pyrin jatkuvasti kohti täydellistä muotoa, sekä materiaalin että teknisen osaamisen kannalta. Eräs amerikkalainen kriitikko sanoi että työni ovat lyrical, että ne ovat runollisia. Keräilijäni taas ovat sanoneet, että töideni katsominen tai niiden koskettaminen rauhoittaa. Että niillä on parantava vaikutus. Se oli hienoin palaute mitä työstään voi saada.”

Matti Söderkultalahti

Syntynyt 1978 Evijärvellä. Valmistunut rakennuspuusepäksi (1996) ja puuartesaaniksi (2001) sekä suorittanut puusepäämestarin erikoisammattitutkinnon 2006. Ollut myös koristeveistomestari Oiva Kentan opissa koristeveiston jatkolinjalla 2001–2003. Tehnyt yhteistyötä useiden tunnettujen muotoilijoiden ja suunnittelutoimistojen kanssa, mukana useissa näyttelyissä Suomessa, Japanissa ja Koreassa. Elämäntehtävänä saada puuesinekulttuurille sama arvostus Suomessa kuin lasilla ja keramiikalla.

www.soderkultalahti.fi

Artek Helsinki 
Keskuskatu 1 B
00100 Helsinki
puh. 010 617 3480
artekhelsinki@artek.fi
ma-la 10:00 – 18:00